sunnuntai, 17. elokuu 2008

Koulut alkoi.

     Niinpä niin. Joka vuotinen tuska jatkuu taas. Nyt mä olen abiturientti, mutta miksi mun olo ei tunnu yhtään sen vanhemmalta, tai fiksummalta? Ja miksi mä en jo tässä vaiheessa tiedä mitä haluan elämältäni? 18. Eihän se ole edes mikään ikä vielä. Tunnen kuitenkin olevani suht lapsi vielä. Enhän mä osaa edes opintotukihakemusta täyttää! Saati sitten maksaa laskuja. Ja silti joka helvetin perhetapaamisissa multa kysytään aina, että mitä kirjoitan, ja että mihin aion lukion jälkeen. Kirjoituksiin on helppo vastata. Nehän on jo melkein lyöty lukkoon mun osalta, mutta se jatko onkin sitten auki. Mitä tehdä aikuisena? Helpointa olisi ehkä mennä vain Siwan kassalle, mutta tekisikö se sitten mut onnelliseksi? Ainakaan ei tarvitsis käydä mitään kouluja. Mutta eipä sitä sitten pääsisi etenemäänkään elämässään.

     Loppukesä meni heikosti. Totesin tuossa heinäkuun lopussa, että mulla menee aivan liikaa rahaa eri baareihin. Kun vielä meni poikki vantaalaisen kanssa, mä päätin, että viina saisi hetkeksi riittää mulle. Vantaalaisen kanssa kävi huonosti, kun kiinnihän mä loppupelissä N'stä jäin. Pettäjän tie on lyhyt ja heikko. Pettämisestä jää aina kiinni, ja lopulta jää yksin. Mä en jäänyt. N vielä tahtoi mut. Heräsi vain kysymys, että tahdonko mä sen? Ja ihan varma en ole. Vantaalaisen kanssa kuitenkin oli suht helppoa. N'n kanssa ei ole. Koko ajan pitää miettiä että mitä tekee, tai sanoo. Yksikin väärä liike, ja jätkää vituttaa niin paljon että melkein pelottaa. Vantaalainenhan mulle totesi, että ei meille kahdelle N'n kanssa voi syntyä tervettä parisuhdetta. Ikävää kyllä, musta tuntuu että nykyinen exäni on aivan oikeassa. Mitä tästä voisi tulla muuta kuin sanomista? Niinpä nii... En vaan pääse tilanteestani ulos. Jotenkin N saa vain mut jäämään kerta toisensa jälkeen. Se osaa puhua ja toimia niin, etten mä pysty sitä vastustamaan, ja samaan aikaan mä kuitenkin tiedä, ettei meidän suhde ole terve.

torstai, 17. heinäkuu 2008

Ei otsikkoa

     Voi helvetti. Niinhän siinä sitten kävi, että loppupelissä jäätiin N'n kanssa kiinni porukoille. Oltiin siis eräs yö baari-illan jälkeen menty sen luokse nukkumaan, ja aamulla sitten N'n äiti tahtoi nähdä, että kuka siellä sen huoneessa oikein oli. Siinähän sitä sitten oli pakko mennä äipän eteen töllisteltäväksi. Ei se mitään sanonut. Hymyili meille vain. Otti koko tilanteen suht rauhallisesti. Mutta kyllähän se sitten kyllästyi tähän salailuun muutaman viikon aikana, ja viime viikonloppuna sitten totesi, että joko me kerrotaan itse tai hän kertoo mun porukoille. Se ilta kyllä menikin perseelleen. Ensinnäkään mun ei pitänyt olla baarissa pilkkuun asti, eikä N'n äidin pitänyt olla meidän kuskina!

     Sinä yönä sitten saatiin kuningas-ajatus, että N tulee meille yöksi. Eihän me siinä vaiheessa iltaa mietitty ollenkaan seuraavaa aamua. Aamulla olikin sitten vaikea hetki, kun piti tuo jätkä tuoda äitipuolelle ja isälle näytille. Paras tapa hoitaa tämäkin asia, oli taas mennä äitipuolen juttusille. Niin se meidän perheessä toimii. Jos tahtoo saada tahtonsa läpi, on parasta ensin puhua äitipuoli omalle puolelleen. Isä kun on täysin tossun alla, eikä siis vastustele mitään mitä rouva sanoo... Äitipuoli otti tuon asian sitten suht hyvin. Hymyili vain, eikä sanonut mitään. Kävi puhumassa isän kanssa, joka, yllätys yllätys, ei hakenutkaan haulikkoa. Nyt vain koko perhe on sitä mieltä, että me N'n kanssa seurustellaan. Tässä vaiheessa herääkin kysymys, että mitä mun oikealle poikakaverilla tapahtui?

     Yritin tuon jättää, mutta eipä se sitten onnistunut. Suurin ongelma on, etten mä oikeasti tiedä mitä haluan. Molempien kanssa kun on hyvä olla. Eri tavalla vain. Sitä vain yrittää nyt selvittää päätänsä, ja miettiä mitä haluaa. On vaan vaikeeta, kun molemmat koko ajan pommittavat mua viesteillä. Toinen Hennalasta, toinen Santahaminasta... Kerroin kyllä nykyiselle N'stä. Eihän se sitä hyvin ottanut, mutta antoi anteeksi. Sanoi, ettei meidän suhde tähän kaadu, jos ei anneta sen kaatua. Sinänsä söpöä, mutta toisaalta mun usko tähän hommaan on jo mennyt. Jos ihminen lähtee pettämään, on ihmissuhteessa jotain vikaa. Mä en vain tiedä mitä vikaa meissä on. Vai onko vika siinä, kun vikaa ei ole? Kaikki on täydellisen tasapaksua. Juuri se tasapaksu sitten mun kohdalla tökkääkin. Mä olen liian elävä ihminen siihen ihmissuhteeseen. Mutta toisaalta. On  siinä hyviäkin puolia. Mä en vain ole varma ovatko ne tarpeeksi hyviä saadakseen mua siihen jäämään... N'n kanssa on myös hyviä puolia, mutta ne nyt sitten liittyvätkin aika pitkälti Onnelaan ja ryyppäämiseen. Mä en aivan varma ole, että onko meidän suhde aito loppupelissä. Vai onko se vain sitä, että ensin ryypätään ja sitten pannaan? Jos mä voisin mennä taaksepäin, mä tekisin asiat eri tavalla nyt. Hoitaisin hommat niin, etten mä nykyistä pettäisi, vaan eläisin elämäni onnellisesti loppuun sen kanssa. Niin vain ei voi tehdä. Mä menin liian pitkälle, ja mä en voi tehdä asialle enää mitään...

keskiviikko, 2. heinäkuu 2008

Miehet.

     Niinpä niin. Puolitoista kuukautta myöhemmin, ja muutamaa mieskokemusta rikkaampana kirjoitan taas. Tällä kertaa niistä miehistä.

     Koulut loppuivat tuossa kuukausi sitten, ja musta tuli arvon abiturientti. Siltikään ei tunnu yhtään viisammalta, eikä vanhemmalta nyt. Koulujen lopun jälkeen mulla ensimmäiseksi matka lähti kohti Vantaata. Mun nykyisen ylppäreihin. Oli ihan kivat kekkerit ne. Nykyisen kullan 16-vuotiaan pikkusiskon kanssa lipitettiin koko aika skumppaa. Muuten ei olisi jaksanut. Loppuvaiheessa oltiin molemmat pienessä sievässä, ja kultani paheksui meitä molempia. Mutta minkäs sille mahtaa kun ei niistäkään juhlista tuntenut ensimmäistäkään ihmistä? En minä, eikä tuntenut siskokaan.

     Noiden juhlien jälkeen me sitte nykyisen kanssa erkaannuttiin eri kaupunkeihin bilettämään koulujen loppua. Nykyinen lähti kavereidensa kanssa Vantaa Hotelille, minä kavereiden kanssa Lahden Onnelaan. Erinäisten tapahtumien kautta pääsimme lopultakin jonoon vähän päälle 11. Jonossa sitten törmäsin 20-vuotiaaseen "enooni" (tai miksi äitipuolen veljeä nyt voikaan kutsua?), ja ihme kyllä juttelimme paljon. Koskaan aiemmin perhepiirissä ei olla sanaakaan vaihdettu, nyt juteltiin kuin vanhat tuttavat. Siihen saattoi molemmilla tosin vaikuttaa vahva humalatila. Kun sitten jonottamisen jälkeen vihdoin päästiin sisälle tiet erkani. Mä lädin mun kavereiden kanssa, ja se lähti sen. Ei tullut ikävä. Mutta sitten myöhemmin illalla huomasin, että kaverit olivat kadonneet ympäriltä, ja minä hengasin kahdestaan baarissa "enoni" kanssa. Mitään tarkkaa muistikuvaa ei vieläkään ole siitä, kuinka asiat ajautuivat tuohon, mutta hauskaa mulla kyllä oli. Pilkun jälkeen oli sitten tarkoitus lähteä kotiin, mutta asiat eivät aina mene niin kuin suunnittelee. Sain kyllä kyydin, mä en vain koskaan päässyt kotiin asti, vaan päädyin "enoni" viereen nukkumaan. Seuraavana aamuna herätys oli kamala. Oli pakko päästä pois sen kämpästä, sillä jätkä asuu vieläkin porukoittensa luona. En halunnut törmätä äitipuolen vanhempiin krapulassa. Pääsinkin pois, ja herrasmiehenä jätkä heitti mut kotia asti. Humalassa tosin.

     Koulujen lopun jälkeen ollaan sitten herra N´n kanssa pidetty yhteyksiä. Ajauduin vain tilanteeseen, jossa ei ole kenenkään hyvä olla. Pakko olisi pikkuhiljaa päättää että mitä teen, mutta ajatukset ovat aivan sekaisin. Se on kuitenkin varmaa, että N´n kanssa mulla on kivempaa, kuin mitä mulla vois koskaan nykyisen kanssa olla. Siltikin... N on melkein sukua. Ällöttävää? Ei sinänsä, mutta sinänsä joo. Nyt kun vielä exä on alkanut jälleen ottaa yhteyttä muhun, niin mä olen todella sekaisin. Mä en vain sais sen antaa enää lisää sekoittaa mun päätä. Sillä on sellainen vaikutus muhun. Mä en edes tiedä mitä se ajaa takaa. Mutta jotain se multa haluaa. Mä en vain vielä tiedä, että mitä.

     Miehet. Elämän suola. Sitä ne on.

torstai, 22. toukokuu 2008

Synttärit.

     Oho, viime kerrasta onkin aikaa. Puolessa toista kuukaudessahan ehtii tapahtua vaikka mitä. Esim. ehtii täyttää 18 niin kuin minä. Sitä on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, ettei kaikkea jaksa edes kertoa. Mutta tässä nyt muutama.

     Ensinnäkin oltiin kavereiden kanssa niitä synttäreitä viettämässä. Olin erittäin humalassa, ja sitten menin exälleni erään elämän faktan möläyttämään. Ei ollut tarkoitus, mutta joskus käy niin. Siitähän sitten trafiikkia seurasikin. Kerroin nimittäin abortista, joka tapahtui helmikuun lopussa. Koskaan en edes ajatellut kertoa exälleni. En ajatellut kertoa kenellekään. Hävetti niin paljon. Minä, joka aina olin aborttia vastaan, jouduin itse tuohon tilanteeseen. Ei mulle niin pitänyt käydä. Niin kuitenkin kävi. Enkä kertonut kenellekään. Synttäreillä kuitenkin iski olo, että pakko on jollekin kertoa. Ihan kenelle tahansa. Kunhan edes jollekin kerron. Kohde oli siis tuon vauvan isä, exäni. Exä otti asian suht hyvin. Eihän se enää voi asialle mitään tehdä. Jälkeenpäin kuitenkin on tuotakin asiaa mietitty ja jauhettu moneen kertaan. Ehkä se johtuu enemmänkin minusta. Kun koskaan en aiemmin puhunut asiasta, niin nyt onkin sitten helpottavaa kun voin jonkun kanssa siitä puhua.

     Viime viikolla olimme sitten kavereiden kanssa Onnelassa, ja kuten aina, tälläkin kertaa exäni kysyi mihin menen yöksi. Se on vakio, niin käy aina. Yleensä ei kuitenkaan mitään tapahdu. Tällä kertaan exä kuitenkin päätyi samaan taloon yöksi jossa minäkin olin. Virhe sanon minä. Niinhän siinä sitten loppupelissä kävi, että aamulla heräsin tuon henkilön vierestä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Oli kuitenkin syyllinen olo. Nykyinen ei välttämättä tykkäisi jos kuulisi. Mutta sen päätin, että tätä asiaa en hänelle kerro. Miksi kertoisin, ja aiheuttaisin vain turhaa pahaa mieltä? Kun mitään itsessään ei kuitenkaan päässyt käymään. Nukuimme vain, ja puhuimme. Miksi siltikin on kuitenkin syyllinen olo? Aamulla meinasi tosin tulla säätöä, mutta minä pistin pelin poikki. Ei enää vanhaa. Varsinkaan nyt, kun seurustelen toisen kanssa. Eikä muutenkaan.

     Nykyisen kanssa sujuu loistavasti. Tuntuu, että nyt oon vihdoinkin löytänyt hyvän ihmisen. Kaikkien niiden luusereiden jälkeen. Okei, ikää vasta 18, mutta siltikin... Mistä sitä tietää mitä tästäkin seuraa? Harmittaa usein vain se tosiasia, että kun se mun mies asuu niin kaukana. 100 kilsaa on kuitenkin suht pitkä matka. Mutta siihenkin on jo tottunut. Ikävä vaan meinaa aina viikolla tulla. Mutta sitten kun aina viikonloppuisin nähdään, on tunne mitä mahtavin. :) Tehdään kaikkia omia juttuja, ja vain söpöillään. Puhumaan kerkeää viikollakin. Niinpä, puhelin on nyt kovassa kulutuksessa. Onneksi sain uuden liittymän, niin ei ole edes niin kallista puhua niitä maraton-puheluita joka päivä. Jotka ovat yleensä vain sitä, että puhutaan kaikkea liibalaabaa... Ei siis mitään järkeviä asioita. Usein meillä ei edes ole mitään kunnollista asiaa mistä puhua...

     Tällaista mun elämään. Exää ja nykyistä. Exästäni en varmaan koskaan eroon pääse, nykyisestä en halua päästä eroon. Molemmat asioita joiden kanssa elän. Toisen kanssa vastentahtoisesti, toisen kanssa omasta halusta. Onhan mulla toki vielä tunteita exää kohtaan, mutta ne on jo muuttuneet sellaisiksi, ettei niistä enää mitään kasaan saisi. Sellaista välittämistä. Ja tottakai se on tärkeä. Kaikenlaista on meidän välillä ehtinyt tapahtua, ja vuosi on pitkä aika seurustella. Mutta nykyinen on kuitenkin henkilö, johon minä haluan keskittyä, ja jonka kanssa mä haluan käydä uusia asioita läpi. Meillä on nykyisin kanssa suhde terveellä pohjalla. Tilanne on aivan eri mitä se oli exän kanssa.

tiistai, 8. huhtikuu 2008

Ei otsikkoa

     Niinpä niin. Taas on yksi koeviikko ohi. Viidestä kokeesta ehkä kolme menee läpi. Tällä hetkellä ei koulu oikein suju. Tällä viikolla sitten rapsahti ensimmäinen etenemiseste mulle. Kaksi nelosta matikassa peräkkäin. Aiheena vielä pitkä matikka. Miksi ihmeessä senkin valitsin ysillä? Jos nyt saisin tehdä kurssivalinnat alusta uudelleen valitsisin kaiken aivan eri tavalla...

     Matikassa tosin auttoi se, että poikakaverini tuli meille sunnuntaina. Pitkä matikka kun lähti sillä E:nä. Mä olen niin ylpeä mun uudesta kullasta. Siitä oli oikeasti apua, muutenkin kuin matikassa. Huomasin sen, että se on oikeasti aivan mieletön ihminen. Tai no. Tiesinhän mä sen ennenkin, mutta nyt se sitten iski sillä tavalla, että mä tajusin, että se on vain niin paljon parempi jätkä kuin mun exä. Jos toinen ottaa kaikessa huomioon sen mut, niin siinä ei voi olla miettimättä että kuinka hyvä tuuri mulla on sen ihmisen suhteen käynyt. Ja se hymy. Sitä unohtaa sen 100 kilsan välimatkan, kun näkee juna-asemalla, että se toinen alkaa välittömästi hymyillä nähdessään mut. Välimatkassa vain on se, että nykyisin melkein vihaa juna-asemia, sillä yleensä se tarkoittaa sitä, että toinen on lähdössä kotiin. Mutta siihenkin on kumman hyvin tottunut. Niin kuin yleensäkin siihen, vähään aikaan. Seuraavan kerran viikon päästä Vantaalla. <3

     Exän kanssa otettiin vielä eilen yhteen. Alkoi vaan niin ärsyttää se ihminen. Sanoi, että kaikki meidän väliset asiat on vanhoja. Kyllähän mä sen tiedän, mutta mulla on myös oikeus loukkaantua siitä, jos toinen sanoo, ettei halunnut loppuvaiheessa edes seurustella mun kanssa. Että ärsytti mua tahallaan, jos minä jättäisin hänet. Onko mitään selkärangattomampaa? Mä en ainakaan ihan heti keksi. Kumma juttu sinänsä muutenkin se ihminen. Se on muuttunut niin paljon siitä, mikä se aikoinaan oli. Vuosi sitten se oli niin erilainen. Sikäli surullista... Mitään en tuolta ihmiseltä enää halua. Mutta en mä sille myöskään mitään pahaa toivo. Se vaan, että miten ihmisestä voi tulla niin ilkeä ja tunteeton? Se, että erotaan ei mun mielestä tarkoita sitä, että pitää muuttua sitä exää kohtaan paskiaiseksi. Kuitenkaan kun loppupelissä kumpikaan ei meistä tehny selkeää virhettä meidän suhteessa. Mutta ehkei asiat koskaan mene niin kuin haluaa... Tai ainakaan mun kohdalla ne ei mene.