Voi helvetti. Niinhän siinä sitten kävi, että loppupelissä jäätiin N'n kanssa kiinni porukoille. Oltiin siis eräs yö baari-illan jälkeen menty sen luokse nukkumaan, ja aamulla sitten N'n äiti tahtoi nähdä, että kuka siellä sen huoneessa oikein oli. Siinähän sitä sitten oli pakko mennä äipän eteen töllisteltäväksi. Ei se mitään sanonut. Hymyili meille vain. Otti koko tilanteen suht rauhallisesti. Mutta kyllähän se sitten kyllästyi tähän salailuun muutaman viikon aikana, ja viime viikonloppuna sitten totesi, että joko me kerrotaan itse tai hän kertoo mun porukoille. Se ilta kyllä menikin perseelleen. Ensinnäkään mun ei pitänyt olla baarissa pilkkuun asti, eikä N'n äidin pitänyt olla meidän kuskina!

     Sinä yönä sitten saatiin kuningas-ajatus, että N tulee meille yöksi. Eihän me siinä vaiheessa iltaa mietitty ollenkaan seuraavaa aamua. Aamulla olikin sitten vaikea hetki, kun piti tuo jätkä tuoda äitipuolelle ja isälle näytille. Paras tapa hoitaa tämäkin asia, oli taas mennä äitipuolen juttusille. Niin se meidän perheessä toimii. Jos tahtoo saada tahtonsa läpi, on parasta ensin puhua äitipuoli omalle puolelleen. Isä kun on täysin tossun alla, eikä siis vastustele mitään mitä rouva sanoo... Äitipuoli otti tuon asian sitten suht hyvin. Hymyili vain, eikä sanonut mitään. Kävi puhumassa isän kanssa, joka, yllätys yllätys, ei hakenutkaan haulikkoa. Nyt vain koko perhe on sitä mieltä, että me N'n kanssa seurustellaan. Tässä vaiheessa herääkin kysymys, että mitä mun oikealle poikakaverilla tapahtui?

     Yritin tuon jättää, mutta eipä se sitten onnistunut. Suurin ongelma on, etten mä oikeasti tiedä mitä haluan. Molempien kanssa kun on hyvä olla. Eri tavalla vain. Sitä vain yrittää nyt selvittää päätänsä, ja miettiä mitä haluaa. On vaan vaikeeta, kun molemmat koko ajan pommittavat mua viesteillä. Toinen Hennalasta, toinen Santahaminasta... Kerroin kyllä nykyiselle N'stä. Eihän se sitä hyvin ottanut, mutta antoi anteeksi. Sanoi, ettei meidän suhde tähän kaadu, jos ei anneta sen kaatua. Sinänsä söpöä, mutta toisaalta mun usko tähän hommaan on jo mennyt. Jos ihminen lähtee pettämään, on ihmissuhteessa jotain vikaa. Mä en vain tiedä mitä vikaa meissä on. Vai onko vika siinä, kun vikaa ei ole? Kaikki on täydellisen tasapaksua. Juuri se tasapaksu sitten mun kohdalla tökkääkin. Mä olen liian elävä ihminen siihen ihmissuhteeseen. Mutta toisaalta. On  siinä hyviäkin puolia. Mä en vain ole varma ovatko ne tarpeeksi hyviä saadakseen mua siihen jäämään... N'n kanssa on myös hyviä puolia, mutta ne nyt sitten liittyvätkin aika pitkälti Onnelaan ja ryyppäämiseen. Mä en aivan varma ole, että onko meidän suhde aito loppupelissä. Vai onko se vain sitä, että ensin ryypätään ja sitten pannaan? Jos mä voisin mennä taaksepäin, mä tekisin asiat eri tavalla nyt. Hoitaisin hommat niin, etten mä nykyistä pettäisi, vaan eläisin elämäni onnellisesti loppuun sen kanssa. Niin vain ei voi tehdä. Mä menin liian pitkälle, ja mä en voi tehdä asialle enää mitään...