Oho, viime kerrasta onkin aikaa. Puolessa toista kuukaudessahan ehtii tapahtua vaikka mitä. Esim. ehtii täyttää 18 niin kuin minä. Sitä on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, ettei kaikkea jaksa edes kertoa. Mutta tässä nyt muutama.

     Ensinnäkin oltiin kavereiden kanssa niitä synttäreitä viettämässä. Olin erittäin humalassa, ja sitten menin exälleni erään elämän faktan möläyttämään. Ei ollut tarkoitus, mutta joskus käy niin. Siitähän sitten trafiikkia seurasikin. Kerroin nimittäin abortista, joka tapahtui helmikuun lopussa. Koskaan en edes ajatellut kertoa exälleni. En ajatellut kertoa kenellekään. Hävetti niin paljon. Minä, joka aina olin aborttia vastaan, jouduin itse tuohon tilanteeseen. Ei mulle niin pitänyt käydä. Niin kuitenkin kävi. Enkä kertonut kenellekään. Synttäreillä kuitenkin iski olo, että pakko on jollekin kertoa. Ihan kenelle tahansa. Kunhan edes jollekin kerron. Kohde oli siis tuon vauvan isä, exäni. Exä otti asian suht hyvin. Eihän se enää voi asialle mitään tehdä. Jälkeenpäin kuitenkin on tuotakin asiaa mietitty ja jauhettu moneen kertaan. Ehkä se johtuu enemmänkin minusta. Kun koskaan en aiemmin puhunut asiasta, niin nyt onkin sitten helpottavaa kun voin jonkun kanssa siitä puhua.

     Viime viikolla olimme sitten kavereiden kanssa Onnelassa, ja kuten aina, tälläkin kertaa exäni kysyi mihin menen yöksi. Se on vakio, niin käy aina. Yleensä ei kuitenkaan mitään tapahdu. Tällä kertaan exä kuitenkin päätyi samaan taloon yöksi jossa minäkin olin. Virhe sanon minä. Niinhän siinä sitten loppupelissä kävi, että aamulla heräsin tuon henkilön vierestä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Oli kuitenkin syyllinen olo. Nykyinen ei välttämättä tykkäisi jos kuulisi. Mutta sen päätin, että tätä asiaa en hänelle kerro. Miksi kertoisin, ja aiheuttaisin vain turhaa pahaa mieltä? Kun mitään itsessään ei kuitenkaan päässyt käymään. Nukuimme vain, ja puhuimme. Miksi siltikin on kuitenkin syyllinen olo? Aamulla meinasi tosin tulla säätöä, mutta minä pistin pelin poikki. Ei enää vanhaa. Varsinkaan nyt, kun seurustelen toisen kanssa. Eikä muutenkaan.

     Nykyisen kanssa sujuu loistavasti. Tuntuu, että nyt oon vihdoinkin löytänyt hyvän ihmisen. Kaikkien niiden luusereiden jälkeen. Okei, ikää vasta 18, mutta siltikin... Mistä sitä tietää mitä tästäkin seuraa? Harmittaa usein vain se tosiasia, että kun se mun mies asuu niin kaukana. 100 kilsaa on kuitenkin suht pitkä matka. Mutta siihenkin on jo tottunut. Ikävä vaan meinaa aina viikolla tulla. Mutta sitten kun aina viikonloppuisin nähdään, on tunne mitä mahtavin. :) Tehdään kaikkia omia juttuja, ja vain söpöillään. Puhumaan kerkeää viikollakin. Niinpä, puhelin on nyt kovassa kulutuksessa. Onneksi sain uuden liittymän, niin ei ole edes niin kallista puhua niitä maraton-puheluita joka päivä. Jotka ovat yleensä vain sitä, että puhutaan kaikkea liibalaabaa... Ei siis mitään järkeviä asioita. Usein meillä ei edes ole mitään kunnollista asiaa mistä puhua...

     Tällaista mun elämään. Exää ja nykyistä. Exästäni en varmaan koskaan eroon pääse, nykyisestä en halua päästä eroon. Molemmat asioita joiden kanssa elän. Toisen kanssa vastentahtoisesti, toisen kanssa omasta halusta. Onhan mulla toki vielä tunteita exää kohtaan, mutta ne on jo muuttuneet sellaisiksi, ettei niistä enää mitään kasaan saisi. Sellaista välittämistä. Ja tottakai se on tärkeä. Kaikenlaista on meidän välillä ehtinyt tapahtua, ja vuosi on pitkä aika seurustella. Mutta nykyinen on kuitenkin henkilö, johon minä haluan keskittyä, ja jonka kanssa mä haluan käydä uusia asioita läpi. Meillä on nykyisin kanssa suhde terveellä pohjalla. Tilanne on aivan eri mitä se oli exän kanssa.