Niinpä niin. Joka vuotinen tuska jatkuu taas. Nyt mä olen abiturientti, mutta miksi mun olo ei tunnu yhtään sen vanhemmalta, tai fiksummalta? Ja miksi mä en jo tässä vaiheessa tiedä mitä haluan elämältäni? 18. Eihän se ole edes mikään ikä vielä. Tunnen kuitenkin olevani suht lapsi vielä. Enhän mä osaa edes opintotukihakemusta täyttää! Saati sitten maksaa laskuja. Ja silti joka helvetin perhetapaamisissa multa kysytään aina, että mitä kirjoitan, ja että mihin aion lukion jälkeen. Kirjoituksiin on helppo vastata. Nehän on jo melkein lyöty lukkoon mun osalta, mutta se jatko onkin sitten auki. Mitä tehdä aikuisena? Helpointa olisi ehkä mennä vain Siwan kassalle, mutta tekisikö se sitten mut onnelliseksi? Ainakaan ei tarvitsis käydä mitään kouluja. Mutta eipä sitä sitten pääsisi etenemäänkään elämässään.

     Loppukesä meni heikosti. Totesin tuossa heinäkuun lopussa, että mulla menee aivan liikaa rahaa eri baareihin. Kun vielä meni poikki vantaalaisen kanssa, mä päätin, että viina saisi hetkeksi riittää mulle. Vantaalaisen kanssa kävi huonosti, kun kiinnihän mä loppupelissä N'stä jäin. Pettäjän tie on lyhyt ja heikko. Pettämisestä jää aina kiinni, ja lopulta jää yksin. Mä en jäänyt. N vielä tahtoi mut. Heräsi vain kysymys, että tahdonko mä sen? Ja ihan varma en ole. Vantaalaisen kanssa kuitenkin oli suht helppoa. N'n kanssa ei ole. Koko ajan pitää miettiä että mitä tekee, tai sanoo. Yksikin väärä liike, ja jätkää vituttaa niin paljon että melkein pelottaa. Vantaalainenhan mulle totesi, että ei meille kahdelle N'n kanssa voi syntyä tervettä parisuhdetta. Ikävää kyllä, musta tuntuu että nykyinen exäni on aivan oikeassa. Mitä tästä voisi tulla muuta kuin sanomista? Niinpä nii... En vaan pääse tilanteestani ulos. Jotenkin N saa vain mut jäämään kerta toisensa jälkeen. Se osaa puhua ja toimia niin, etten mä pysty sitä vastustamaan, ja samaan aikaan mä kuitenkin tiedä, ettei meidän suhde ole terve.