Ihan aluksi kerrotaan nyt muutama fakta musta. Mä olen siis lukiolainen. Ensi kevään abi. En vielä täysi-ikäinen kuitenkaan. Lähellä kuitenkin ollaan. Pari kuukautta sitten mun elämään kuului myös poikakaveri, joka nykyisin tunnetaan exänä. Tiet meni ristiin, eikä se ikuiseksi vannottu rakkaus sitten kestänytkään. Nykyisin elämääni kuitenkin kuuluu jo uusi poikaystävä. Yllättävän hyvin pääsin edellisestä yli, vaikka vielä jouluna tuntui, että maailma kaatuu niskaan. Uudessa poikaystävässä on kuitenkin muutama asia jotka mietityttävät. Tai no. Eivät niinkään hänessä, vaan mussa. Tuntuu, etten ehkä sittenkään ole valmis vielä uuteen seurusteluun...

     Tänään sitten tapahtui kummallinen asia. Olen jo muutaman hetken miettinyt, että onko se nykyinen sittenkään se elämäni mies. Asiat eivät vain natsaa oikealla tavalla. Tai sitten vain kuvittelen näin. Joka tapauksessa, on alkanut ahdistaa. Ihan vain fakta, että olen sitoutunut toiseen ihmiseen. Tänään sitten menimme exäni kanssa kahville koulun jälkeen. Ei siinä mitään. Ollaan nykyisin kavereita. Kuitenkin vihlaisi kun exä kertoi uusista kuvioistaan. Siitä kuinka on ujo, eikä uskalla erästä meidän koulun tyttöä pyytää kahville. En tiedä mikä muhun meni, mutta silloin sattui. Ei enää pitäisi, mutta tuntui vaan niin helvetin vaikealta istua siinä kahvilassa. Huomasin, että mulla on ikävä sitä vanhaa aikaa. Sitä kun me kaksi seurusteltiin. Sitten iski syyllisyys. Juuri nythän mun pitäisi olla aivan mielettömän onnellinen. Tapasin juuri aivan ihanan jätkän, täyden exän vastakohdan. Kaiken pitäisi olla hyvin, ja mun aivan mielettömän ihastunut nykyiseen. Missä siis vika? En mä sitä exää kuitenkaan enää takaisin halua. Se mitä meillä oli, on mennyttä. Kyllähän mä sen verran tajuan. Kuitenkin sitä välillä pysähtyy miettimään, että jos ne asiat kuitenkin voisi olla toisin... Kun kuitenkin tänäänkin meidän kahden välinen keskustelu oli niin luontevaa, ja normaalia. Sellasta kuin aina ennenkin. Hämäsi mua. Se kahvittelu oli huono idea, sillä nyt olen aivan sekaisin kaikesta. Kyllähän mä siitä nykyisestä pidän. Ei siinä mitään, mutta pidänkö tarpeeksi? Tuntuu, että olen kahden jätkän välissä. Haluan sen, joka ei mua halua, ja se toinen haluaa mut, mutta mä en tiedä haluanko sitä. Kumpi parempi? Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto. Kyllä mä nyt olen kuitenkin päättänyt yrittää kunnolla ja tosissani. Ehkä mun täytyy vielä kuitenkin ottaa etäisyyttä exään. Mitä sitä elämäänsä luuseriin tuhlaamaan? Sillä sitähän hän on. Niinpä niin. Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Niin mullekin kävi, ja nyt se normaali ja hyvä jätkä ei sitten kauheasti kiinnostakaan.